37

“Herätä mut sit ku mennään.”

Se oli viiminen asia mitä mä kuulin Mekkelin sanovan. Mun yksinäisyyteni kasvo johonki mammuttimittoihin ennen ku aloin pilkkiin ja tajusin et nyt on joko lähdettävä tai otettava tirsat itekin. Vedin ulkovaatetta niskaan, ajattelin et käyn ensin kusella ja tuun sit herättään Mekkelin.

Pääsin ovesta ulos ja se pimeys on aina sillä hetkellä jotenki niin helvetin läpitunkeva. Fikkari lepatti ku tulitikku. Pieni himmeenoranssi kaistale valoo kulki mun edellä puuseelle, ja koko ajan mä mietin miltä näyttäis jos siinäkin onnettomassa valokeilassa vilahtelis jotain hahmoja. Jonku jalat. Käsi, joka vetäytyis pois. Musta käsi, ohut. Luinen. Sit taas rupes vituttaan ku tajusin et mun kirje oli pöydällä. Jos ne ottais yhteyttä just nyt, mun pitäis pyytää niitä vähän odottaan ja juosta takasin hakeen se. Hieno hetki ihmiskunnalle.

Pääsin perille, istuin sille saatanan kylmälle renkaalle ja lorottelin aikani. Sammutin valon. Lautaseiniä se siellä vaan näytti, ja sillä hetkellä ku se napsahti pois, mä kuulin askeleet. Ei mitään hyökkäävää juoksua, ei mitään varovaista hiippailua. Joku käveli reippaasti ku olis ollu ihan normaalilla asialla. Ensi säikähdyksen jälkeen mä tajusin et Mekkeli oli varmaan tulossa vessaan.

“Varattu”, mun piti huutaa. Mut en mä saanu mitään korahdusta isompaa itestäni irti. Yskähdin. Askeleet meni ohi, eikä ne mökiltä päin varmaan tullukaan. Tai en mä tienny. Oli vaikee sanoo. Kun olin kiskonu housut taas ylös, mä jäin kuunteleen. Joku siellä käveli, oli vaikee sanoo mistä ja minne, ja oli se hiljalleen pois menossa, mut jotenki oudosti. Se tuntu kiertelevän mökkiä.

Joku naapurin isännistä, mä mietin. Tai sit se sarvipäinen kaveri, mut sitä mä en ajatellu. Jossain hyvin kaukana mun aivoissa se kuva asui, ja kaikki mun ajatukset ohitti sen katsomatta päin. Työnsin ovee auki. Mökin suunnalta kuulu huuto. Sydän hyppäs kurkkuun, kirkasin vissiin. Se oli Haapamäki. Mä olin ihan varma siitä, ei se ollu ku nopee älähdys mut ihan vitun varmaan se oli Haapamäki. Sit ei mitään. Ei askeleita, ei ääniä. Vapisin taas taskulamppuun valon. Lumessa oli kengänjälkiä. Jotenki helpotti et ne ei ollu mitään muuta. Ei tassuja, ei sorkkia. Talvikenkiä, edestakasin, meijän vessapolun yli ja poikki. Ja helvetin hiljasta taas.

Pelon lisäks alko yhtäkkiä väsyttään se ettei tienny mitä tapahtu. Et kaikki tuntu olevan jotain saatanan absurditeatteria. Vähän saatanan pelottavaa tietty. Mut silti. Mä onnistuin palaamaan mökille ilman et kukaan seuras mua, ilman et kukaan heitteli pikkukiviä tai otti yhteyttä mistään suunnasta. Etuovi oli auki. Mä kävelin sisään, makuuhuoneenki ovi oli auki, mut mökki tyhjä. Mekkeli ei enää nukkunu sängyssään, se ei ollu missään. Kengät vaan oli edelleen eteisessä.

Kello oli vähän vaille kaks. Mä en ollu koskaan katunu mitään niin paljon ku sitä et ku niitä sekopäisiä kirjeitä alko joulun alla tulla postista, mä en vaan heittäny niitä samantien menemään.