36
Voi sanoo et oli hiukan hermostunu olo niillä main kun alko hämärtää. Seuraavana yönä ne oli tulossa, enkä mä ees tienny mitä helvettiä se tarkotti. Sen jälkeen ku oli Mekkelin kans juotu kahvit mä otin itteeni niskasta kii ja kirjotin jonkinlaisen version niistä mun sekavista muistiinpanoista. Asioita itestäni, ja muutama sana jätkistä ja sen kautta mä päädyin Haapamäkeen ja kaikki se mitä mä en ollu uskaltanu ajatella tuli esiin mun kynän kautta, siinä se oli kaikki paperilla enkä mä tienny pitiks mun lukee koko systeemi ääneen vai antaa se jolleki. Niiltä osin ne mun joulun alla saamat kirjeet oli ollu vähän epämääräsiä. Mun kirje vastaanotettaisiin, kuulemma. Ja mä saisin tiedon että koska, ja nyt mä olin sen saanu.
Mekkeli tiesi että lähdettäis yöllä taas ulos. Ihan hyvä saada varsinainen hommaki hoidetuks, se sano joskus kymmenen maissa, ilmotti sit olevansa väsyny ja meni nukkuun kun oli ensin soitellu Ellulle. Ei se sanonu Haapamäestä mitään. Mä en tienny miten Ellu olis suhtautunu, neki on kuitenki Haapamäen kans jo aika pitkään tuntenu. Se mua jotenki sieppas et yhtäkkiä koko asia tuntu meiltä iteltämme katoovan. Mekkelille näytti riittävän se et se oli kylillä jutellu paikallisten isäntien kans. Oli niinku koko jutun vastuu olis siirtyny meiltä niille, mut edelleen Haapamäki oli jossain, ehkä yksin, ehkä eksyny ja peloissaan. Mä olin varma et jotain oli sattunu. Ei välttämättä mitään vakavaa, mut kuitenki jotain sellasta mitä se ei ollu suunnitellu. Kai se oli eksyny. Jos se oli halunnu lähtee tuulettaan ajatuksiaan, kävelly metsään ja kai sen nyt jumalauta tietää miten käy oudossa metsässä yöllä. Mut se tuntu pahemmalta et se ei ollu soittanu. Ja Mekkeli oli menny kylille asti eikä sielläkään maininnu kytille. Tai ehkei siellä ollu.
Helvetti.
En mä osannu keskittyä, en enää tienny mikä asia oli tärkein. Ehkä mun olis vaan pitäny mennä nukkuun. Edes tunniks tai pariks, mut en mä osannu sitäkään. Pengoin kirjahyllyä taas, sadannen kerrän. Mekkeli kuorsas makuuhuoneessa. Sitä ei tuntunu enää häiritsevän mikään, en mä sitäkään tajunnu. Mä en tajunnu elämää ylipäätään. Paitsi tietty sen miten hirvee virhe koko se homma oli. Mulle sillä hetkellä välähti päähän se tieto, et niin kauan kun mä eläisin, mä katuisin tätä juttua. Niin hirveesti mä katuisin ja häpeisin et mä en kykenis ajatteleen edes, en koko reissua, en mitään siihen liittyvää, ja silti mun ajatukset olis kii siinä, hautaan asti. Sen mä tajusin. Ja oli aika inhottava tunne kun se kaikki meni pään läpi hetkessä. Työnsin makuuhuoneen oven kii. Tuli hiljasta. Sammutin valot, ja olisin yhtä hyvin voinu sulkee silmät. Säkkipimeys, täydellinen hiljasuus. Ei voinu tietää missä oli, koska, ei mitään, aistivajaus ja pakokauhu. Aattelin syntymää ja kuolemaa. Ja toivoin et olis tapahtunu jotain, kuulunu edes jotain. Mut ei rasahdustakaan. Mä olin yksin.
