35
Mä olin nukahtanu sohvalle ku Mekkeli lopulta tuli. Iltapäivä oli jo pitkällä. Se oli ostanu muutaman kassillisen ruokaa ja kyselly kaupan portailla notkuvalta äijäkööriltä. Ne oli ollut heti valmiit pistään partion pystyyn. Riittää et vähän kattelette ja kyselette, Mekkeli oli sanonu ja antanu numeronsa.
Se pahotteli et ei ollu vastannu ku mä soitin. Oli ollu just kassalla, ja meinannu soittaa takasin mut unohtanu ku joku oli tullu sille jutteleen.
Mekkelinki pitäis asua maalla. Kaupungissa se on jotenki niin heittopussi välillä, täällä sitä kohdellaan niinku miestä. Sille oli luvattu kaljatki tarjota, kuulemma, vaikka en mä tajua miks. En kysyny oltiiks musta uteliaita. Tai tiedettiiks mun olemassaoloo edes. Mitä ne äijät miettii ku on kaks miestä ja nainen mökissä.
Makasin siinä sohvalla ja kuuntelin ku Mekkeli selitti kyläreissuaan. Peruspointti oli tietty selvä: ei Haapamäkee, ei mitään havaintoja. Mä olin tiennyt sen jo etukäteen, ja jotenki ku se lastas tavaraa jääkaappiin mä ajauduin pois. Tuijotin kattolautoja, mietin sitä mitä päivällä oli käyny. Mä olin ulissu aikani lattialla, ja sit, ihan yhtäkkiä, radio hiljeni, kivet lakkas lentämästä ja se tyyppi katos puskasta. Tai ei se ainakaan siellä sit enää ollu kun mä lopulta taas katoin ikkunasta ulos. Eikä tarvinnu olla ku hetki rauhassa, niin musta tuntu taas oudon hyvältä. Mä olin ku yks vitun zen. Tuijotin radioo, tuijotin pihaa, tuijotin ikkunaa. Muistin et nää jutut esiinty aina sillon ku mä olin yksin, paitsi sen kerran ku se susiotus oli juossu mun ja Mekkelin kimppuun jäällä. Sillon se oli oikeesti jänis. Hyväksyin asian, menin sohvalle ja nukahdin.
“…eli sikäli vaikka näyttääki pahalta, musta tuntuu et meillä on pirun hyvä verkosto nyt. Nää metsät on oikeesti aika pieniä. Jos jokanen isäntä haravoi vähän omaa takapihaansa, niin vähintään jäljet löytyy millon tahansa.”
“Keitäks kahvia”, mä pyysin.
“Joo”, Mekkeli vastas. Se alko lappaan tummapaahtosta suodatinpussiin. “Mites sun päivä?”
“Kirjottelin”, mä sanoin. Ihmettelin miten helppo lautojen syistä oli saada ihmiskasvoja. Ja miks ne kaikki näytti huutavan.
“Et pihalla käyny?”
“En mä jaksanu.”
“Helvetisti vaan pikkukiviä tossa kuistilla”, se sano. “Tossa ikkunan edessä, hirvee kasa. Aattelin et sä oot jotain puuhannu mut ei sit.”
Ja sit se napsautti keittimen päälle ja ilonen porina täytti mökin. Mä mietin miltä se sarvipäinen tyyppi oli näyttäny siellä puskassa. Epäselvältä, epäilyttävältä, epätodelta, ja yhtäkkiä jotenki paljon pelottavammalta. Sarvipäinen susi ja sarvipäinen mies, mä mietin. Onks ne sukua? Olis tehny mieli nauraa, mut tuntu et hengityski oli vaikeeta. Mekkeli alko säätään radioo ja sai taas vaan imelää iskelmää sieltä. Seki kelpas.
