34
Kattelin ku aurinko luikerteli sisään mökkiin. Tuntu et olis oltu siellä ikuisuus, vaikkei vielä viikkookaan. En tienny millanen olo oli. Hermostutti kai lähinnä, ja halusin soittaa Ellulle mutten soittanu, ja halusin toisaalta keskittyä siihen kirjeeseeni, mut se tuntu jotenki vaikeelta. Aattelin odottaa et Mekkeli tulee takasin ensin, ja mieluiten Haapamäen kans tietty.
Se otti Jumpperin heti aamusta ja lähti meneen. Kylille, kyseleen ja katteleen. Sen jutut tuntu päivänvalossa vielä järkevämmiltä ku edellisiltana. Mitä mä oikein kuvittelin, et Haapamäki heittäs henkensä heti ku on muutaman tunnin metsässä yksikseen? Eihän siinä mitään järkee ollu. Mä tiesin et sitä varmaan hävetti taas, muistin miten se ei sunnuntaina meinannu onnistua kattomaan päin ku sille meni puhumaan. Ja taas se oli temppuillu, ja isommin, ja taas sitä hävetti, isommin. Se oli löytäny yöllä tien ja lähteny tarpomaan.
Tai sit se oli katkassu jalkansa pimeessä johonki kivenkoloon ja menny tajuttomaks, tai törmänny karhuun tai.
No, mä kirjotin. Nyt oli toisaalta aihetta. Laitoin paperille kaikkee sitä mitä tää tilanne mussa herätti, ajattelin et ne olis paljon oleellisempaa ku mikään “mä oon tällanen” -paska. Jos ne haluaa oppia ihmisistä jotain, ne arvostaa todellisia tilanteita, oikeita reaktioita. Taas pari sivua lisää. Mun vihko muistutti kaaosta paljon enemmän ku mitään varsinaista kirjeluonnosta. Mut hyvä siitä tulis silti.
Söin vähän voileipiä odotellessa. Mekkeli oli luvannu tuoda lisää muonaa kyliltä, ja mä uskalsin sen varjolla syödä vähän ekstraaki. Olin noin neljännessä leivässä ku radio räsähti itekseen päälle. Hirvee staattinen kohina, ja sen takana joku toisti yhtä lyhyttä lausetta. En oikein meinannu saada siitä selvää ensin.
Mut sit.
“Ensi yönä me tulemme. Ensi yönä me tulemme”, uudestaan ja uudestaan. Niin äkkiä ei oo ikinä vielä tullu kylmä. Koko iho meni niin nopeesti kananlihalle et sen melkein kuuli. Tukka nousi pystyyn, veri pakeni raajoista. Vatsaaki väänsi. Se oli omituinen metallinen ääni, ja se kuulu aika selkeesti lopulta, se kohina vaimeni ja ääni voimistu, ja ehkä jotain kaks kolme minuuttia sitä jatku ennen ku se vaikeni.
Pian sen jälkeen jotain kuulu ulkoo. Ajattelin et Jumpperi, ja katoin ikkunan suuntaan. Joku siellä meni tosiaan, vilahti pihatieltä pusikkoon just sopivasti etten saanu kunnolla selvää. Näytti ihmiseltä, mut ei ehkä ollu. Sen verran komeet sarvet päässä. Mut kädet ja jalat silti, ja ehkä pieni karvapeite tai en mä tiennyt, en halunnut ajatella, se ääni soi päässä vielä. Nappasin puhelimen pöydältä ja soitin Mekkelille. Sinnikkäästi odotin, tuuttas seitsemäntoista kertaa ja sit luovutin. Ei pelottanu. Olo oli jotenki sen yläpuolella. Sit alko lentää pikkukiviä ikkunaan, just siihen mistä katoin ulos. Ja siellä se seiso taas, pusikon takana osittain, näky hahmona. Ihminen, isot sarvet, naamaa en nähny. Seiso vaan ja tuijotti. Ja kamaa ropisi ikkunaan.
En mä huutanu enkä noussu paikaltani edes. Mä istuin ja yritin jotenki ymmärtää. Muistin sen pupun sieltä jäältä, sen mun helvetin harhanäyn. Tää oli jotenki erilainen. Se varo näyttämästä itteensä, ja seiso vaan, hiljaa, se huoku jotain paljo pahempaa. Sit radio taas räsähti ja alotti juttunsa mun selän takana ja sit mä myönnän et kirkasin. Painoin kämmenet kasvoille ja käperryin kasaks siihen pöydän viereen ja huusin.
