33
Ei me mitään löydetty. Ainoo seuras oli se et palellutin itteni, päivä oli kylmin toistaseks ja me kahlattiin välillä umpihangessa, jotenki tuntu et sillä puolella järvee lunta oli paljon enemmän ku sillä mistä oli lähdetty. Ei jälkiä, ei polkuja, ei juur mitään merkkejä siitä et kukaan olis kulkenu siellä päin ikinä. Ja varpaat niin jäässä lopulta et tunto hävis ja rupesin kompuroimaan.
Iltapäivällä palattiin takasin mökkiin. Hirvee nälkä, ja jotenki se pelko ja huoli ja hämmennys oli menny sellaseks tahmeeks palloks, jota yritti ravistaa ajatuksistaan pois mut ei onnistunu siinä. Se oli kaikessa, mut se oli niin epämääränen rykelmä erilaisia ajatuksia ja tunteita et mä en saanu mistään kunnolla kii. Mulla oli hirvee pelko et Haapamäki oli kuollu. Ja samalla mä olin vihanen sille – tän reissun piti olla mun elämän tärkein juttu ja se oli suostunu tuleen mun tueks ja avuks ja seuraks. Ja vittu ystäväks. Ja sit se sekoo sen omiin juttuihin, jotka on ollu tossa pisteessä jo niin pitkään et se olis voinu odottaa vähän aikaa ennen ku alkaa friikata.
Sen jälkeen mua taas hävetti. Ilta oli jo alkanu hämärtyyn, me oli syöty ja juotu kahvia ja Mekkeli oli tekstaillu jotain Ellulle kun mä yhtäkkiä muistin et me ei sit oltukaan soitettu enää kenellekään, ei millekään taholle enää sen jälkeen ku meijät oli keskeyttäny se mun vainoojaotus eli ilmeisesti pupu. Mä muistutin Mekkeliä siitä.
“Musta tuntuu et meijän kannattais odottaa huomiseen”, se sano. Se näytti hyvin vähän itteltään. Mekkeli ei oo koskaan ollu niin vakava, en mä meinannu tuntee sitä.
“Ai odottaa taas yks yö?”
“Mä luulen et”, ja sit Mekkeli nielas mitä oli sanomassa ja etsi uutta ajatusta, löysi sen ja jatko. “Risto ei ilahtuis jos me pistettäis helikopterit ja partiot sen perään.”
Ristoks se ei ollu sanonu Haapamäkee ikinä. Tuli jotenki tosi järjetön olo, maailma heitti volttia.
“En mäkään ilahdu jos se on vielä hengissä mut aamulla kuollut.”
“Ei tonne kuole. Sillä on talvivaatteet ja kaikki. Me ollaan oikeesti muutaman tunnin kävelyn päässä kyliltä. Se on jossain sisätiloissa jo.”
Kuulosti järkevältä. Ei siitä puhuttu enempää, kuunneltiin radioo, se pätki, mä koitin lueskella. Kun mentiin nukkumaan, mä melkein sain unen päästä kii.
