32
Se oli se helvetin otus tietenki. Miten mä en ollu tajunnu, hullua et mä olin unohtanu sen, tai ei kai toisaalta – ei mulla ollu paljokaan ystäviä ja ku yks niistä oli kadonnu niin ei kai se oo ihme et epämääräset ilmestyskirjapedot jää johonki taustalle. Mut ku se tuli metsästä keskellä kirkasta päivää suoraan meitä kohti, ylitti jään petollisen helposti, ei luistellu eikä liukunu eikä menny läpi, se juoksi ja mylvi ja hengitti ihmeellistä punasta höyryä.
Mä en kattonu Mekkeliin. Mä en osannu ees huutaa mitään varotusta, mä vaan nappasin sitä hihasta ja kiskasin takasinpäin, takasin saarta kohti, vaikka olinhan mä sen heti tajunnu ettei päästäis edes puoliväliin matkaa. Mut taas, niinku sillon puuseestä tullessa, mä vaan silti pakenin. Mä en halunnu kohdata sitä kasvokkain, se olis ollu liikaa, mä olisin ensin tullu hulluks ja vasta sit kuollut. Mä halusin kuolla järjissäni.
Miks, olis Ellu kysyny.
“Mitä helvettiä?”, kysy Mekkeli. Se jarrutti, kun oli ensin vähän aikaa taistellu tasapainonsa kans. Olin mäki sankari. Mielessäni näin miten mä vein meijät molemmat turvaan. Oikeesti Mekkeli kiskas takkinsa irti mun otteesta, katto mua niinku hysteeristä ämmää katotaan ja kysy mikä mua vaivas.
Katoin sen olan yli. Meillä oli elinaikaa ehkä sekunteja, ja sen otuksen tilalla jäällä loikki jänis.
“Ei jumalauta, Paula.”
Mua pyörrytti. Tömähdin perseelleni jäälle, Mekkeli ihmetteli vähän aikaa ja kyykisty sit mun viereen.
“Rauhotu”, se sano. “Löydetään me se.”
Kurkkua kuristi. En mä voinu Mekkelille sanoo miks mä olin riehunu. En enää tienny mikä olis eniten ahdistanu. Haapamäki, vai se, et mun koko suuri yhtedenottoprojekti tuntu menevän kasaan ku rusina, vai sittenki se, et mä ilmiselvästi näin hirveitä harhoja keskellä päivää. Aivovamma, mä ajattelin, tai psykoosi tai.
Mekkeli nousi, ojensi kätensä ja autto mut taas ylös. Pyysin anteeks, se lohdutti mua ku miestä, läiski olalle.
“Seurataan pupua”, se sano ja näytti eteenpäin jäälle. Hölmistyny jänis oli katellu meitä vähän aikaa ja pomppi sit takasin metsään. Ne sanat jäi jotenki soimaan mun päähän. Seurataan pupua. Vatsaa väänsi, se koko tilanne oli niin saatanan älytön.
Mut sinne me vaan paineltiin, järven vastarannan metikköön jäniksen perässä. Ihmeelliseks se meijän reissu oli aika nopeesti menny.
