31
Tiistai, ja aurinko nousi ja mä en ollu nukkunu. Torkkunu kyllä, säpsähdelly oudosti ja odotellu aamua. Pakkanen oli vähän kiristyny, lähesty kymmentä astetta. Mökissä oli sisällä punasenoranssia, rumien seitkytlukusten verhojen välistä näky Jumpperin valkonen kylki. Mekkeli räpelsi kahvinkeittimen kans, mun ei tehny mieli mut kai oli syytä hörpätä mukillinen tai pari ennen lähtöö. Ennen ku lähdettäis etsimään Haapamäkee.
Me oltiin tietty soitettu sille heti ku päästiin takasin mökkiin ja puhelimille. Tuuttas vaan. Laitettiin viestiä, soiteltiin muutaman kerran, sit päätettiin et levätään pari tuntia ja lähdetään valosalla sen perään. Mekkeli mietti missä vaiheessa pitäis tehdä ilmotus. Mut kenelle? Kytille? Kai sen olis jo voinu tehdä. Oltiin kaukana asutuksesta, oli talvi. Ja Haapamäki oli jotenki sekasin. Mut ei niin sekasin ku miltä se ehkä vaikuttais jolleki ulkopuoliselle. Me tunnettiin se, ja me tiedettiin et Keijo oli sille ongelma. Se tunsi olevansa vastuussa, ja vastuu oli ollu Haapamäelle kova paikka aina. Jos se koki ettei ollu vastuun arvonen, sille iski helposti depis. Ja sit aukes korkki. Muisteltiin oliks sillä ollu viinaa mukana, taskumatti tai jotain. Mut mistä me se olis tiedetty. Ties mitä se sillon sunnuntaina toi kyliltä mukanaan.
Kahvin jälkeen seurattiin taas omia jälkiämme. Tai ne mitään jälkiä olleet enää, polku me oli tallattu järven rantaan. Sit jään yli saareen, sen saunan ympäristö näytti yhtäkkiä hirveen vilkkaalta paikalta. Sit jäljet läpi saaren, jäälle, taas sinne missä oli yöllä käännytty takasin. Se näytti valosalla epätoivosemmalta. Jää oli niin puhdas niin pirun laajalta alueelta. Pitkä matka avointa selkää, sit vastaranta, loputon luminen rantaviiva ja kuusimetsää. Me oltiin sen kyyneleenmuotosen järven terävässä päässä, mut ei ihan kärjessä. Jos Haapamäki oli lähteny vaeltaan siihen suuntaan mihin järvi leveni, ei voinu tietää missä se oli nyt. Eikä me edes tiedetty minkä verran siellä meni teitä, oliks siellä jotain traktoripolkuja tai mökkejä tai mitään vai oliks se pelkkää erämaata. Mä olin infornoinu itteeni ja muita helvetin huonosti. Hävetti ja pelotti.
Siinä me seistiin jäällä pakkasessa, aurinko paisto ja oli kaunista. Soitin Haapamäelle taas, puhelin tuuttas.
“Soitetaan jolleki”, mä sanoin. Yöllä oli tuntunu hyvältä odottaa hetki. Jotenki me koko ajan oltiin varmoja et Haapamäki palais itekseen taas, ihan niinku sunnuntaina, nolona ja kiukkusena. Nyt kuristi se ajatus et oltiin viivytelty ja jotain oli sattunu.
“Poliisille vai?” Mekkeli kysy, mut mä olin jo näppäilemässä numeroo. En päässy loppuun ku metsässä rasahti. Reilut sata metriä meistä luoteeseen, sellanen ääni et iso oksa meni poikki. Mekkeli ähkäs. Räsähti uudestaan, lähempänä.
“Hirvi varmaan”, Mekkeli sano. Jäätiin odottamaan. Sellasella vauhdilla se kulki et ei voinu mennä kauan ku me jo nähtäisiin se. Pidin puhelinta kädessä, odotin.
