30
Koitettiin kiertää kivet ja muu hankalampi. Aika helppokulkusta maastoo se kuitenki oli, ja ilman valooki Haapamäki oli onnistunu kulkeen jotain melkein poluntapasta.
“On sillä sen puhelin”, Mekkeli muistutti, mut mä en onnistunu näkeen mielessäni isoo miestä patikoimassa säkkipimeessä metsässä kännykänvalon perässä. Haapamäki olis iteki nauranu sellasta. Silti tilanne olis ollu aika helppo, jos joko mulla tai Mekkelillä olis kans ollu puhelin mukana. Mut eihän me niitä öisin kannettu. Ja jos Haapamäki olis jättäny omansaki mökkiin, niin koko juttu olis jääny tapahtumatta.
Totta kai me tultiin lopulta rantaan. Kesti hetken hahmottaa et mihin rantaan, mut kun kuu tuli näkyviin, me tajuttiin et oltiin täysin vastakkaisella puolella ku mistä oltiin saareen tultu. Haapamäen jäljet jatku jäälle. Huudeltiin vähän aikaa, mut se sai metsän tuntumaan paljon hiljasemmalta. Niin kauan ku ei ollu muita ääniä ku askeleet ja kahinat, saatto kuvitella et siellä joku muuki liikku, jossain. Mut ku meijän omat huudot kaiku vastarannan puista takasin. No, voi sanoo et kylmä sormi meni selkää pitkin.
“Ihan ku noi ei ees olis meijän ääniä”, Mekkeli kuiskas.
“Et saatana alota tollasta!”, mä tiuskasin. Olin aika vitun lähellä friikata siihen ajatukseen. Mulla on ollu pari aika paskaa kokemusta metsistä lapsena. En mä halunnu muistella niitä siellä, sellasena hetkenä.
Mut ei sille silti mitään voinu. Kun meijän sitten oli pakko lähtee seuraan Haapamäen jälkiä jäälle, niin siitä mitä Mekkeli oli sanonu alko mielessä kehittyä kaikki mahdollinen. Metsä täynnä ääniä, jotka kaikki huusi Haapamäkee puoleensa. Kuulosti meiltä, houkutteli sitä. Ja helvetti siellä oli pimeetä. Ne saatto olla meijän lähellä, ja mä oikeesti kirkasin ku tömähdin päin Mekkelin selkää.
“Jäljet loppu”, se sano.
“Miten niin? Ei ne nyt voi -”
“Tuuli on puhaltanu lumen pois. Ei kovaan jäähän mitään jää”, ja se heilutteli fikkaria siihen meijän eteen niin et pakko se oli uskoo. Sillä puolen saarta järvenselkä oli suurempi, tuuli puhalsi kovemmin, jää oli lumesta paljas.
“Pitäis huutaa vielä”, Mekkeli sano, mut ei oikein tehny mieli. Poskilihaksia kiristi, hampaat tahto lyödä loukkua.
“Mua rupee pelottaan”, mä tunnustin.
“Mua on pelottanu jo ihan vitun pitkään”, Mekkeli sano.
Me näyteltiin taskulampulla sinne jäälle, ei huudettu mut korotettiin vähän ääntä. Lopulta me palattiin takasin saarelle, ku sinne me vielä osattiin. Oli vaikee sanoo mitä kello oli. Liian vähän kuitenki odottaa aamuun. Me päätettiin palata mökille.
