29
“Tää on niinku joskus penskana”, Mekkeli sano. Kaikki nauro. Me istuttiin sen vanhan saunan seinien sisällä, ainoo ero ulkoilmaan oli ettei tähtiä näkyny ku jostain raoista. Oli puhdistettu vähän muuria lumesta penkiks. Haapamäki näytteli taskulampulla nurkkiin ja välillä omaa naamaansa. Se irvisteli.
Kun aikamme oltiin hölmöilty, tuli hiljasta. Jotenki sitä teki mieli kuunnella ettei mitään kuulunu. Välillä tuuli puuskahti, ja joku isompi eläin, varmaan hirvi, rasautti oksia välillä. Mut se oli kaukana, rannan puolella. Me oltiin saaressa, meijän oma syrjänen koppi.
“Jos me jäätäiski tänne”, Mekkeli sano, “ja sit lähdettäis täältä taas eteenpäin tutkimusmatkalle, me löydettäis varmaan vielä rähjäsempi rakennus. Sit majotuttais sinne, löydettäis taas vähän syrjäsemmästä taas vähän alkeellisempi maja.”
“Ja taas vähän kylmempi”, Haapamäki sano. Mut se oli aika hauska ajatus Mekkeliltä silti.
“Miksei”, mä sanoin. “Tai siis en mä halua jäädä tänne. Mut toi mitä sä sanoit kuvaa jollain tavalla sitä miks me täällä ollaan.”
“Eli miks?”
Se oli niin suora kysymys et mä hetkeks häkellyin. Tiesihän jätkät sen. Mä olin saanu yhteydenottoja joltain joka tiesi musta liikaa. Joltain joka tuli vähän vitun kaukaa. En ollu ihan varma mistä, mä en halunnu ajatella mitään kliseisiä ufoja tai muuta. Ei ne ehkä tullu tähdistä. Voi olla et ne oli jotain muunlaisia juttuja, maanpäällisiä. Mut Kiilujärvellä oli olosuhteet sellaset et ne pääsi lähelle. Mut oli valittu kontaktiks, mä saisin kertoo niille itestäni ja ne puolestaan kertois mulle. Suurinpiirtein kaiken tän jätkät tiesi ja mä sanoin niin.
“Mut mitä me odotetaan?”, Mekkeli kysy.
“Yhteydenottoo.”
Se oli ku taikasana. Hirvee rääkäsy kävi mökin läpi ja kaikki hyppäs ja huusi. Saatanan Haapamäki ja sen helvetin puhelimen karmiva soittoääni. Sama ku kolme yötä sitten Jumpperissa, mut tällä kertaa se ei ollu laittanu herätystä. Nyt joku soitti. Pitkään se sitä taskusta kaivo ennen ku löysi.
“Keijo”, se sano ja meni ulos puhumaan, mikä oli sinänsä turhaa ku me oltiin kuitenki enemmän tai vähemmän ulkona koko ajan. Ei se paljon puhunukaan. Murahteli. Lampun se oli jättäny, ja me odotellessa Mekkelin kans leikittiin sillä. Haapamäki käveli puhuessaan ees taas, ja yhtäkkiä tajuttiin et sen ääntä ei enää kuulunu.
Mentiin saunasta ulos ja näyteltiin lampulla ympäriinsä. Sen jäljet lähti syvemmälle saareen. Huudeltiin mut ei se vastannu.
“Keskenkasvusta”, Mekkeli sano. Me lähdettiin seuraan sen jälkiä ku ei oikein muutakaan osattu. Säkkipimeessä pienen lampun valokeilassa ei tuntunu et olis ollu kapeella saarenkaistaleella. Tuntu et oli keskellä erämaata.
