37

“Herätä mut sit ku mennään.”

Se oli viiminen asia mitä mä kuulin Mekkelin sanovan. Mun yksinäisyyteni kasvo johonki mammuttimittoihin ennen ku aloin pilkkiin ja tajusin et nyt on joko lähdettävä tai otettava tirsat itekin. Vedin ulkovaatetta niskaan, ajattelin et käyn ensin kusella ja tuun sit herättään Mekkelin.

Pääsin ovesta ulos ja se pimeys on aina sillä hetkellä jotenki niin helvetin läpitunkeva. Fikkari lepatti ku tulitikku. Pieni himmeenoranssi kaistale valoo kulki mun edellä puuseelle, ja koko ajan mä mietin miltä näyttäis jos siinäkin onnettomassa valokeilassa vilahtelis jotain hahmoja. Jonku jalat. Käsi, joka vetäytyis pois. Musta käsi, ohut. Luinen. Sit taas rupes vituttaan ku tajusin et mun kirje oli pöydällä. Jos ne ottais yhteyttä just nyt, mun pitäis pyytää niitä vähän odottaan ja juosta takasin hakeen se. Hieno hetki ihmiskunnalle.

Pääsin perille, istuin sille saatanan kylmälle renkaalle ja lorottelin aikani. Sammutin valon. Lautaseiniä se siellä vaan näytti, ja sillä hetkellä ku se napsahti pois, mä kuulin askeleet. Ei mitään hyökkäävää juoksua, ei mitään varovaista hiippailua. Joku käveli reippaasti ku olis ollu ihan normaalilla asialla. Ensi säikähdyksen jälkeen mä tajusin et Mekkeli oli varmaan tulossa vessaan.

“Varattu”, mun piti huutaa. Mut en mä saanu mitään korahdusta isompaa itestäni irti. Yskähdin. Askeleet meni ohi, eikä ne mökiltä päin varmaan tullukaan. Tai en mä tienny. Oli vaikee sanoo. Kun olin kiskonu housut taas ylös, mä jäin kuunteleen. Joku siellä käveli, oli vaikee sanoo mistä ja minne, ja oli se hiljalleen pois menossa, mut jotenki oudosti. Se tuntu kiertelevän mökkiä.

Joku naapurin isännistä, mä mietin. Tai sit se sarvipäinen kaveri, mut sitä mä en ajatellu. Jossain hyvin kaukana mun aivoissa se kuva asui, ja kaikki mun ajatukset ohitti sen katsomatta päin. Työnsin ovee auki. Mökin suunnalta kuulu huuto. Sydän hyppäs kurkkuun, kirkasin vissiin. Se oli Haapamäki. Mä olin ihan varma siitä, ei se ollu ku nopee älähdys mut ihan vitun varmaan se oli Haapamäki. Sit ei mitään. Ei askeleita, ei ääniä. Vapisin taas taskulamppuun valon. Lumessa oli kengänjälkiä. Jotenki helpotti et ne ei ollu mitään muuta. Ei tassuja, ei sorkkia. Talvikenkiä, edestakasin, meijän vessapolun yli ja poikki. Ja helvetin hiljasta taas.

Pelon lisäks alko yhtäkkiä väsyttään se ettei tienny mitä tapahtu. Et kaikki tuntu olevan jotain saatanan absurditeatteria. Vähän saatanan pelottavaa tietty. Mut silti. Mä onnistuin palaamaan mökille ilman et kukaan seuras mua, ilman et kukaan heitteli pikkukiviä tai otti yhteyttä mistään suunnasta. Etuovi oli auki. Mä kävelin sisään, makuuhuoneenki ovi oli auki, mut mökki tyhjä. Mekkeli ei enää nukkunu sängyssään, se ei ollu missään. Kengät vaan oli edelleen eteisessä.

Kello oli vähän vaille kaks. Mä en ollu koskaan katunu mitään niin paljon ku sitä et ku niitä sekopäisiä kirjeitä alko joulun alla tulla postista, mä en vaan heittäny niitä samantien menemään.

36

Voi sanoo et oli hiukan hermostunu olo niillä main kun alko hämärtää. Seuraavana yönä ne oli tulossa, enkä mä ees tienny mitä helvettiä se tarkotti. Sen jälkeen ku oli Mekkelin kans juotu kahvit mä otin itteeni niskasta kii ja kirjotin jonkinlaisen version niistä mun sekavista muistiinpanoista. Asioita itestäni, ja muutama sana jätkistä ja sen kautta mä päädyin Haapamäkeen ja kaikki se mitä mä en ollu uskaltanu ajatella tuli esiin mun kynän kautta, siinä se oli kaikki paperilla enkä mä tienny pitiks mun lukee koko systeemi ääneen vai antaa se jolleki. Niiltä osin ne mun joulun alla saamat kirjeet oli ollu vähän epämääräsiä. Mun kirje vastaanotettaisiin, kuulemma. Ja mä saisin tiedon että koska, ja nyt mä olin sen saanu.

Mekkeli tiesi että lähdettäis yöllä taas ulos. Ihan hyvä saada varsinainen hommaki hoidetuks, se sano joskus kymmenen maissa, ilmotti sit olevansa väsyny ja meni nukkuun kun oli ensin soitellu Ellulle. Ei se sanonu Haapamäestä mitään. Mä en tienny miten Ellu olis suhtautunu, neki on kuitenki Haapamäen kans jo aika pitkään tuntenu. Se mua jotenki sieppas et yhtäkkiä koko asia tuntu meiltä iteltämme katoovan. Mekkelille näytti riittävän se et se oli kylillä jutellu paikallisten isäntien kans. Oli niinku koko jutun vastuu olis siirtyny meiltä niille, mut edelleen Haapamäki oli jossain, ehkä yksin, ehkä eksyny ja peloissaan. Mä olin varma et jotain oli sattunu. Ei välttämättä mitään vakavaa, mut kuitenki jotain sellasta mitä se ei ollu suunnitellu. Kai se oli eksyny. Jos se oli halunnu lähtee tuulettaan ajatuksiaan, kävelly metsään ja kai sen nyt jumalauta tietää miten käy oudossa metsässä yöllä. Mut se tuntu pahemmalta et se ei ollu soittanu. Ja Mekkeli oli menny kylille asti eikä sielläkään maininnu kytille. Tai ehkei siellä ollu.

Helvetti.

En mä osannu keskittyä, en enää tienny mikä asia oli tärkein. Ehkä mun olis vaan pitäny mennä nukkuun. Edes tunniks tai pariks, mut en mä osannu sitäkään. Pengoin kirjahyllyä taas, sadannen kerrän. Mekkeli kuorsas makuuhuoneessa. Sitä ei tuntunu enää häiritsevän mikään, en mä sitäkään tajunnu. Mä en tajunnu elämää ylipäätään. Paitsi tietty sen miten hirvee virhe koko se homma oli. Mulle sillä hetkellä välähti päähän se tieto, et niin kauan kun mä eläisin, mä katuisin tätä juttua. Niin hirveesti mä katuisin ja häpeisin et mä en kykenis ajatteleen edes, en koko reissua, en mitään siihen liittyvää, ja silti mun ajatukset olis kii siinä, hautaan asti. Sen mä tajusin. Ja oli aika inhottava tunne kun se kaikki meni pään läpi hetkessä. Työnsin makuuhuoneen oven kii. Tuli hiljasta. Sammutin valot, ja olisin yhtä hyvin voinu sulkee silmät. Säkkipimeys, täydellinen hiljasuus. Ei voinu tietää missä oli, koska, ei mitään, aistivajaus ja pakokauhu. Aattelin syntymää ja kuolemaa. Ja toivoin et olis tapahtunu jotain, kuulunu edes jotain. Mut ei rasahdustakaan. Mä olin yksin.

35

Mä olin nukahtanu sohvalle ku Mekkeli lopulta tuli. Iltapäivä oli jo pitkällä. Se oli ostanu muutaman kassillisen ruokaa ja kyselly kaupan portailla notkuvalta äijäkööriltä. Ne oli ollut heti valmiit pistään partion pystyyn. Riittää et vähän kattelette ja kyselette, Mekkeli oli sanonu ja antanu numeronsa.

Se pahotteli et ei ollu vastannu ku mä soitin. Oli ollu just kassalla, ja meinannu soittaa takasin mut unohtanu ku joku oli tullu sille jutteleen.

Mekkelinki pitäis asua maalla. Kaupungissa se on jotenki niin heittopussi välillä, täällä sitä kohdellaan niinku miestä. Sille oli luvattu kaljatki tarjota, kuulemma, vaikka en mä tajua miks. En kysyny oltiiks musta uteliaita. Tai tiedettiiks mun olemassaoloo edes. Mitä ne äijät miettii ku on kaks miestä ja nainen mökissä.

Makasin siinä sohvalla ja kuuntelin ku Mekkeli selitti kyläreissuaan. Peruspointti oli tietty selvä: ei Haapamäkee, ei mitään havaintoja. Mä olin tiennyt sen jo etukäteen, ja jotenki ku se lastas tavaraa jääkaappiin mä ajauduin pois. Tuijotin kattolautoja, mietin sitä mitä päivällä oli käyny. Mä olin ulissu aikani lattialla, ja sit, ihan yhtäkkiä, radio hiljeni, kivet lakkas lentämästä ja se tyyppi katos puskasta. Tai ei se ainakaan siellä sit enää ollu kun mä lopulta taas katoin ikkunasta ulos. Eikä tarvinnu olla ku hetki rauhassa, niin musta tuntu taas oudon hyvältä. Mä olin ku yks vitun zen. Tuijotin radioo, tuijotin pihaa, tuijotin ikkunaa. Muistin et nää jutut esiinty aina sillon ku mä olin yksin, paitsi sen kerran ku se susiotus oli juossu mun ja Mekkelin kimppuun jäällä. Sillon se oli oikeesti jänis. Hyväksyin asian, menin sohvalle ja nukahdin.

“…eli sikäli vaikka näyttääki pahalta, musta tuntuu et meillä on pirun hyvä verkosto nyt. Nää metsät on oikeesti aika pieniä. Jos jokanen isäntä haravoi vähän omaa takapihaansa, niin vähintään jäljet löytyy millon tahansa.”

“Keitäks kahvia”, mä pyysin.

“Joo”, Mekkeli vastas. Se alko lappaan tummapaahtosta suodatinpussiin. “Mites sun päivä?”

“Kirjottelin”, mä sanoin. Ihmettelin miten helppo lautojen syistä oli saada ihmiskasvoja. Ja miks ne kaikki näytti huutavan.

“Et pihalla käyny?”

“En mä jaksanu.”

“Helvetisti vaan pikkukiviä tossa kuistilla”, se sano. “Tossa ikkunan edessä, hirvee kasa. Aattelin et sä oot jotain puuhannu mut ei sit.”

Ja sit se napsautti keittimen päälle ja ilonen porina täytti mökin. Mä mietin miltä se sarvipäinen tyyppi oli näyttäny siellä puskassa. Epäselvältä, epäilyttävältä, epätodelta, ja yhtäkkiä jotenki paljon pelottavammalta. Sarvipäinen susi ja sarvipäinen mies, mä mietin. Onks ne sukua? Olis tehny mieli nauraa, mut tuntu et hengityski oli vaikeeta. Mekkeli alko säätään radioo ja sai taas vaan imelää iskelmää sieltä. Seki kelpas.

34

Kattelin ku aurinko luikerteli sisään mökkiin. Tuntu et olis oltu siellä ikuisuus, vaikkei vielä viikkookaan. En tienny millanen olo oli. Hermostutti kai lähinnä, ja halusin soittaa Ellulle mutten soittanu, ja halusin toisaalta keskittyä siihen kirjeeseeni, mut se tuntu jotenki vaikeelta. Aattelin odottaa et Mekkeli tulee takasin ensin, ja mieluiten Haapamäen kans tietty.

Se otti Jumpperin heti aamusta ja lähti meneen. Kylille, kyseleen ja katteleen. Sen jutut tuntu päivänvalossa vielä järkevämmiltä ku edellisiltana. Mitä mä oikein kuvittelin, et Haapamäki heittäs henkensä heti ku on muutaman tunnin metsässä yksikseen? Eihän siinä mitään järkee ollu. Mä tiesin et sitä varmaan hävetti taas, muistin miten se ei sunnuntaina meinannu onnistua kattomaan päin ku sille meni puhumaan. Ja taas se oli temppuillu, ja isommin, ja taas sitä hävetti, isommin. Se oli löytäny yöllä tien ja lähteny tarpomaan.

Tai sit se oli katkassu jalkansa pimeessä johonki kivenkoloon ja menny tajuttomaks, tai törmänny karhuun tai.

No, mä kirjotin. Nyt oli toisaalta aihetta. Laitoin paperille kaikkee sitä mitä tää tilanne mussa herätti, ajattelin et ne olis paljon oleellisempaa ku mikään “mä oon tällanen” -paska. Jos ne haluaa oppia ihmisistä jotain, ne arvostaa todellisia tilanteita, oikeita reaktioita. Taas pari sivua lisää. Mun vihko muistutti kaaosta paljon enemmän ku mitään varsinaista kirjeluonnosta. Mut hyvä siitä tulis silti.

Söin vähän voileipiä odotellessa. Mekkeli oli luvannu tuoda lisää muonaa kyliltä, ja mä uskalsin sen varjolla syödä vähän ekstraaki. Olin noin neljännessä leivässä ku radio räsähti itekseen päälle. Hirvee staattinen kohina, ja sen takana joku toisti yhtä lyhyttä lausetta. En oikein meinannu saada siitä selvää ensin.

Mut sit.

“Ensi yönä me tulemme. Ensi yönä me tulemme”, uudestaan ja uudestaan. Niin äkkiä ei oo ikinä vielä tullu kylmä. Koko iho meni niin nopeesti kananlihalle et sen melkein kuuli. Tukka nousi pystyyn, veri pakeni raajoista. Vatsaaki väänsi. Se oli omituinen metallinen ääni, ja se kuulu aika selkeesti lopulta, se kohina vaimeni ja ääni voimistu, ja ehkä jotain kaks kolme minuuttia sitä jatku ennen ku se vaikeni.

Pian sen jälkeen jotain kuulu ulkoo. Ajattelin et Jumpperi, ja katoin ikkunan suuntaan. Joku siellä meni tosiaan, vilahti pihatieltä pusikkoon just sopivasti etten saanu kunnolla selvää. Näytti ihmiseltä, mut ei ehkä ollu. Sen verran komeet sarvet päässä. Mut kädet ja jalat silti, ja ehkä pieni karvapeite tai en mä tiennyt, en halunnut ajatella, se ääni soi päässä vielä. Nappasin puhelimen pöydältä ja soitin Mekkelille. Sinnikkäästi odotin, tuuttas seitsemäntoista kertaa ja sit luovutin. Ei pelottanu. Olo oli jotenki sen yläpuolella. Sit alko lentää pikkukiviä ikkunaan, just siihen mistä katoin ulos. Ja siellä se seiso taas, pusikon takana osittain, näky hahmona. Ihminen, isot sarvet, naamaa en nähny. Seiso vaan ja tuijotti. Ja kamaa ropisi ikkunaan.

En mä huutanu enkä noussu paikaltani edes. Mä istuin ja yritin jotenki ymmärtää. Muistin sen pupun sieltä jäältä, sen mun helvetin harhanäyn. Tää oli jotenki erilainen. Se varo näyttämästä itteensä, ja seiso vaan, hiljaa, se huoku jotain paljo pahempaa. Sit radio taas räsähti ja alotti juttunsa mun selän takana ja sit mä myönnän et kirkasin. Painoin kämmenet kasvoille ja käperryin kasaks siihen pöydän viereen ja huusin.

33

Ei me mitään löydetty. Ainoo seuras oli se et palellutin itteni, päivä oli kylmin toistaseks ja me kahlattiin välillä umpihangessa, jotenki tuntu et sillä puolella järvee lunta oli paljon enemmän ku sillä mistä oli lähdetty. Ei jälkiä, ei polkuja, ei juur mitään merkkejä siitä et kukaan olis kulkenu siellä päin ikinä. Ja varpaat niin jäässä lopulta et tunto hävis ja rupesin kompuroimaan.

Iltapäivällä palattiin takasin mökkiin. Hirvee nälkä, ja jotenki se pelko ja huoli ja hämmennys oli menny sellaseks tahmeeks palloks, jota yritti ravistaa ajatuksistaan pois mut ei onnistunu siinä. Se oli kaikessa, mut se oli niin epämääränen rykelmä erilaisia ajatuksia ja tunteita et mä en saanu mistään kunnolla kii. Mulla oli hirvee pelko et Haapamäki oli kuollu. Ja samalla mä olin vihanen sille – tän reissun piti olla mun elämän tärkein juttu ja se oli suostunu tuleen mun tueks ja avuks ja seuraks. Ja vittu ystäväks. Ja sit se sekoo sen omiin juttuihin, jotka on ollu tossa pisteessä jo niin pitkään et se olis voinu odottaa vähän aikaa ennen ku alkaa friikata.

Sen jälkeen mua taas hävetti. Ilta oli jo alkanu hämärtyyn, me oli syöty ja juotu kahvia ja Mekkeli oli tekstaillu jotain Ellulle kun mä yhtäkkiä muistin et me ei sit oltukaan soitettu enää kenellekään, ei millekään taholle enää sen jälkeen ku meijät oli keskeyttäny se mun vainoojaotus eli ilmeisesti pupu. Mä muistutin Mekkeliä siitä.

“Musta tuntuu et meijän kannattais odottaa huomiseen”, se sano. Se näytti hyvin vähän itteltään. Mekkeli ei oo koskaan ollu niin vakava, en mä meinannu tuntee sitä.

“Ai odottaa taas yks yö?”

“Mä luulen et”, ja sit Mekkeli nielas mitä oli sanomassa ja etsi uutta ajatusta, löysi sen ja jatko. “Risto ei ilahtuis jos me pistettäis helikopterit ja partiot sen perään.”

Ristoks se ei ollu sanonu Haapamäkee ikinä. Tuli jotenki tosi järjetön olo, maailma heitti volttia.

“En mäkään ilahdu jos se on vielä hengissä mut aamulla kuollut.”

“Ei tonne kuole. Sillä on talvivaatteet ja kaikki. Me ollaan oikeesti muutaman tunnin kävelyn päässä kyliltä. Se on jossain sisätiloissa jo.”

Kuulosti järkevältä. Ei siitä puhuttu enempää, kuunneltiin radioo, se pätki, mä koitin lueskella. Kun mentiin nukkumaan, mä melkein sain unen päästä kii.

32

Se oli se helvetin otus tietenki. Miten mä en ollu tajunnu, hullua et mä olin unohtanu sen, tai ei kai toisaalta – ei mulla ollu paljokaan ystäviä ja ku yks niistä oli kadonnu niin ei kai se oo ihme et epämääräset ilmestyskirjapedot jää johonki taustalle. Mut ku se tuli metsästä keskellä kirkasta päivää suoraan meitä kohti, ylitti jään petollisen helposti, ei luistellu eikä liukunu eikä menny läpi, se juoksi ja mylvi ja hengitti ihmeellistä punasta höyryä.

Mä en kattonu Mekkeliin. Mä en osannu ees huutaa mitään varotusta, mä vaan nappasin sitä hihasta ja kiskasin takasinpäin, takasin saarta kohti, vaikka olinhan mä sen heti tajunnu ettei päästäis edes puoliväliin matkaa. Mut taas, niinku sillon puuseestä tullessa, mä vaan silti pakenin. Mä en halunnu kohdata sitä kasvokkain, se olis ollu liikaa, mä olisin ensin tullu hulluks ja vasta sit kuollut. Mä halusin kuolla järjissäni.

Miks, olis Ellu kysyny.

“Mitä helvettiä?”, kysy Mekkeli. Se jarrutti, kun oli ensin vähän aikaa taistellu tasapainonsa kans. Olin mäki sankari. Mielessäni näin miten mä vein meijät molemmat turvaan. Oikeesti Mekkeli kiskas takkinsa irti mun otteesta, katto mua niinku hysteeristä ämmää katotaan ja kysy mikä mua vaivas.

Katoin sen olan yli. Meillä oli elinaikaa ehkä sekunteja, ja sen otuksen tilalla jäällä loikki jänis.

“Ei jumalauta, Paula.”

Mua pyörrytti. Tömähdin perseelleni jäälle, Mekkeli ihmetteli vähän aikaa ja kyykisty sit mun viereen.

“Rauhotu”, se sano. “Löydetään me se.”

Kurkkua kuristi. En mä voinu Mekkelille sanoo miks mä olin riehunu. En enää tienny mikä olis eniten ahdistanu. Haapamäki, vai se, et mun koko suuri yhtedenottoprojekti tuntu menevän kasaan ku rusina, vai sittenki se, et mä ilmiselvästi näin hirveitä harhoja keskellä päivää. Aivovamma, mä ajattelin, tai psykoosi tai.

Mekkeli nousi, ojensi kätensä ja autto mut taas ylös. Pyysin anteeks, se lohdutti mua ku miestä, läiski olalle.

“Seurataan pupua”, se sano ja näytti eteenpäin jäälle. Hölmistyny jänis oli katellu meitä vähän aikaa ja pomppi sit takasin metsään. Ne sanat jäi jotenki soimaan mun päähän. Seurataan pupua. Vatsaa väänsi, se koko tilanne oli niin saatanan älytön.

Mut sinne me vaan paineltiin, järven vastarannan metikköön jäniksen perässä. Ihmeelliseks se meijän reissu oli aika nopeesti menny.

31

Tiistai, ja aurinko nousi ja mä en ollu nukkunu. Torkkunu kyllä, säpsähdelly oudosti ja odotellu aamua. Pakkanen oli vähän kiristyny, lähesty kymmentä astetta. Mökissä oli sisällä punasenoranssia, rumien seitkytlukusten verhojen välistä näky Jumpperin valkonen kylki. Mekkeli räpelsi kahvinkeittimen kans, mun ei tehny mieli mut kai oli syytä hörpätä mukillinen tai pari ennen lähtöö. Ennen ku lähdettäis etsimään Haapamäkee.

Me oltiin tietty soitettu sille heti ku päästiin takasin mökkiin ja puhelimille. Tuuttas vaan. Laitettiin viestiä, soiteltiin muutaman kerran, sit päätettiin et levätään pari tuntia ja lähdetään valosalla sen perään. Mekkeli mietti missä vaiheessa pitäis tehdä ilmotus. Mut kenelle? Kytille? Kai sen olis jo voinu tehdä. Oltiin kaukana asutuksesta, oli talvi. Ja Haapamäki oli jotenki sekasin. Mut ei niin sekasin ku miltä se ehkä vaikuttais jolleki ulkopuoliselle. Me tunnettiin se, ja me tiedettiin et Keijo oli sille ongelma. Se tunsi olevansa vastuussa, ja vastuu oli ollu Haapamäelle kova paikka aina. Jos se koki ettei ollu vastuun arvonen, sille iski helposti depis. Ja sit aukes korkki. Muisteltiin oliks sillä ollu viinaa mukana, taskumatti tai jotain. Mut mistä me se olis tiedetty. Ties mitä se sillon sunnuntaina toi kyliltä mukanaan.

Kahvin jälkeen seurattiin taas omia jälkiämme. Tai ne mitään jälkiä olleet enää, polku me oli tallattu järven rantaan. Sit jään yli saareen, sen saunan ympäristö näytti yhtäkkiä hirveen vilkkaalta paikalta. Sit jäljet läpi saaren, jäälle, taas sinne missä oli yöllä käännytty takasin. Se näytti valosalla epätoivosemmalta. Jää oli niin puhdas niin pirun laajalta alueelta. Pitkä matka avointa selkää, sit vastaranta, loputon luminen rantaviiva ja kuusimetsää. Me oltiin sen kyyneleenmuotosen järven terävässä päässä, mut ei ihan kärjessä. Jos Haapamäki oli lähteny vaeltaan siihen suuntaan mihin järvi leveni, ei voinu tietää missä se oli nyt. Eikä me edes tiedetty minkä verran siellä meni teitä, oliks siellä jotain traktoripolkuja tai mökkejä tai mitään vai oliks se pelkkää erämaata. Mä olin infornoinu itteeni ja muita helvetin huonosti. Hävetti ja pelotti.

Siinä me seistiin jäällä pakkasessa, aurinko paisto ja oli kaunista. Soitin Haapamäelle taas, puhelin tuuttas.

“Soitetaan jolleki”, mä sanoin. Yöllä oli tuntunu hyvältä odottaa hetki. Jotenki me koko ajan oltiin varmoja et Haapamäki palais itekseen taas, ihan niinku sunnuntaina, nolona ja kiukkusena. Nyt kuristi se ajatus et oltiin viivytelty ja jotain oli sattunu.

“Poliisille vai?” Mekkeli kysy, mut mä olin jo näppäilemässä numeroo. En päässy loppuun ku metsässä rasahti. Reilut sata metriä meistä luoteeseen, sellanen ääni et iso oksa meni poikki. Mekkeli ähkäs. Räsähti uudestaan, lähempänä.

“Hirvi varmaan”, Mekkeli sano. Jäätiin odottamaan. Sellasella vauhdilla se kulki et ei voinu mennä kauan ku me jo nähtäisiin se. Pidin puhelinta kädessä, odotin.

30

Koitettiin kiertää kivet ja muu hankalampi. Aika helppokulkusta maastoo se kuitenki oli, ja ilman valooki Haapamäki oli onnistunu kulkeen jotain melkein poluntapasta.

“On sillä sen puhelin”, Mekkeli muistutti, mut mä en onnistunu näkeen mielessäni isoo miestä patikoimassa säkkipimeessä metsässä kännykänvalon perässä. Haapamäki olis iteki nauranu sellasta. Silti tilanne olis ollu aika helppo, jos joko mulla tai Mekkelillä olis kans ollu puhelin mukana. Mut eihän me niitä öisin kannettu. Ja jos Haapamäki olis jättäny omansaki mökkiin, niin koko juttu olis jääny tapahtumatta.

Totta kai me tultiin lopulta rantaan. Kesti hetken hahmottaa et mihin rantaan, mut kun kuu tuli näkyviin, me tajuttiin et oltiin täysin vastakkaisella puolella ku mistä oltiin saareen tultu. Haapamäen jäljet jatku jäälle. Huudeltiin vähän aikaa, mut se sai metsän tuntumaan paljon hiljasemmalta. Niin kauan ku ei ollu muita ääniä ku askeleet ja kahinat, saatto kuvitella et siellä joku muuki liikku, jossain. Mut ku meijän omat huudot kaiku vastarannan puista takasin. No, voi sanoo et kylmä sormi meni selkää pitkin.

“Ihan ku noi ei ees olis meijän ääniä”, Mekkeli kuiskas.

“Et saatana alota tollasta!”, mä tiuskasin. Olin aika vitun lähellä friikata siihen ajatukseen. Mulla on ollu pari aika paskaa kokemusta metsistä lapsena. En mä halunnu muistella niitä siellä, sellasena hetkenä.

Mut ei sille silti mitään voinu. Kun meijän sitten oli pakko lähtee seuraan Haapamäen jälkiä jäälle, niin siitä mitä Mekkeli oli sanonu alko mielessä kehittyä kaikki mahdollinen. Metsä täynnä ääniä, jotka kaikki huusi Haapamäkee puoleensa. Kuulosti meiltä, houkutteli sitä. Ja helvetti siellä oli pimeetä. Ne saatto olla meijän lähellä, ja mä oikeesti kirkasin ku tömähdin päin Mekkelin selkää.

“Jäljet loppu”, se sano.

“Miten niin? Ei ne nyt voi -”

“Tuuli on puhaltanu lumen pois. Ei kovaan jäähän mitään jää”, ja se heilutteli fikkaria siihen meijän eteen niin et pakko se oli uskoo. Sillä puolen saarta järvenselkä oli suurempi, tuuli puhalsi kovemmin, jää oli lumesta paljas.

“Pitäis huutaa vielä”, Mekkeli sano, mut ei oikein tehny mieli. Poskilihaksia kiristi, hampaat tahto lyödä loukkua.

“Mua rupee pelottaan”, mä tunnustin.

“Mua on pelottanu jo ihan vitun pitkään”, Mekkeli sano.

Me näyteltiin taskulampulla sinne jäälle, ei huudettu mut korotettiin vähän ääntä. Lopulta me palattiin takasin saarelle, ku sinne me vielä osattiin. Oli vaikee sanoo mitä kello oli. Liian vähän kuitenki odottaa aamuun. Me päätettiin palata mökille.

29

“Tää on niinku joskus penskana”, Mekkeli sano. Kaikki nauro. Me istuttiin sen vanhan saunan seinien sisällä, ainoo ero ulkoilmaan oli ettei tähtiä näkyny ku jostain raoista. Oli puhdistettu vähän muuria lumesta penkiks. Haapamäki näytteli taskulampulla nurkkiin ja välillä omaa naamaansa. Se irvisteli.

Kun aikamme oltiin hölmöilty, tuli hiljasta. Jotenki sitä teki mieli kuunnella ettei mitään kuulunu. Välillä tuuli puuskahti, ja joku isompi eläin, varmaan hirvi, rasautti oksia välillä. Mut se oli kaukana, rannan puolella. Me oltiin saaressa, meijän oma syrjänen koppi.

“Jos me jäätäiski tänne”, Mekkeli sano, “ja sit lähdettäis täältä taas eteenpäin tutkimusmatkalle, me löydettäis varmaan vielä rähjäsempi rakennus. Sit majotuttais sinne, löydettäis taas vähän syrjäsemmästä taas vähän alkeellisempi maja.”

“Ja taas vähän kylmempi”, Haapamäki sano. Mut se oli aika hauska ajatus Mekkeliltä silti.

“Miksei”, mä sanoin. “Tai siis en mä halua jäädä tänne. Mut toi mitä sä sanoit kuvaa jollain tavalla sitä miks me täällä ollaan.”

“Eli miks?”

Se oli niin suora kysymys et mä hetkeks häkellyin. Tiesihän jätkät sen. Mä olin saanu yhteydenottoja joltain joka tiesi musta liikaa. Joltain joka tuli vähän vitun kaukaa. En ollu ihan varma mistä, mä en halunnu ajatella mitään kliseisiä ufoja tai muuta. Ei ne ehkä tullu tähdistä. Voi olla et ne oli jotain muunlaisia juttuja, maanpäällisiä. Mut Kiilujärvellä oli olosuhteet sellaset et ne pääsi lähelle. Mut oli valittu kontaktiks, mä saisin kertoo niille itestäni ja ne puolestaan kertois mulle. Suurinpiirtein kaiken tän jätkät tiesi ja mä sanoin niin.

“Mut mitä me odotetaan?”, Mekkeli kysy.

“Yhteydenottoo.”

Se oli ku taikasana. Hirvee rääkäsy kävi mökin läpi ja kaikki hyppäs ja huusi. Saatanan Haapamäki ja sen helvetin puhelimen karmiva soittoääni. Sama ku kolme yötä sitten Jumpperissa, mut tällä kertaa se ei ollu laittanu herätystä. Nyt joku soitti. Pitkään se sitä taskusta kaivo ennen ku löysi.

“Keijo”, se sano ja meni ulos puhumaan, mikä oli sinänsä turhaa ku me oltiin kuitenki enemmän tai vähemmän ulkona koko ajan. Ei se paljon puhunukaan. Murahteli. Lampun se oli jättäny, ja me odotellessa Mekkelin kans leikittiin sillä. Haapamäki käveli puhuessaan ees taas, ja yhtäkkiä tajuttiin et sen ääntä ei enää kuulunu.

Mentiin saunasta ulos ja näyteltiin lampulla ympäriinsä. Sen jäljet lähti syvemmälle saareen. Huudeltiin mut ei se vastannu.

“Keskenkasvusta”, Mekkeli sano. Me lähdettiin seuraan sen jälkiä ku ei oikein muutakaan osattu. Säkkipimeessä pienen lampun valokeilassa ei tuntunu et olis ollu kapeella saarenkaistaleella. Tuntu et oli keskellä erämaata.

28

Haapamäkeen mä tutustuin aikoinaan duunissa. Olin vähän aikaa yhden rautakaupan konttoriapulaisena, ja se kävi hakemassa niitten firmaan sieltä vähän väliä kamaa. Jäätiin muutaman kerran jutteleen takapihalle, tupakanmittasia juttuja aluks, sit vähän pidempiäki. Ku mun pesti loppu mä yllätin itteni kysymällä viimisenä päivänä et nähtäiskö jossain. Mentiin vielä samana iltana baariin, mut ei ne treffit ollu. Ei me oo koskaan oltu sillä tavalla kiinnostuneita. Tai kyllähän me kerran naitiin, pian sen jälkeen ku mun työt rautakaupassa loppu, muutama kalja liikaa ja kävi se tavallinen. Mut se oli ihan ok, muistaakseni. Ei me siitä oo pahemmin puhuttu jälkeenpäin. Vähän nolo juttu tavallaan.

Meitä yhdisti valokuvaus aluks. Mä kuvasin metsiä ja lähiöitten pusikoita ja saaristoo, ja se kuvas autoja ja taloja ja katuja. Amatöörejä kumpiki, mut ihan lahjakkaita. Mut jotenki Haapamäki tuntu vaistoovan sen, et mä olin parempi. Tai tarkotan et ainaki se tunsi niin. Se lakkas kuvaamasta, ei se oo enää aikoihin. Nykyään se kunnostaa mopoja sen serkun lasten kans. Se olis hyvä isä, mut ei sillä oo naista. Se on kolkytkuus.

Mä oon jatkanu kuvaamista, en oikein oo varma mitä mä sillä yritän. Haapamäki on ollu jonku verran mukana keikoilla. Kuskina ja seurana. Mä tein kirjan, yks saari Korppoossa, oltiin kesällä siellä kuus päivää, mä otin kuvia ja kirjotin niihin jotain juttuja. Itelleni vaan, omaan hyllyyn alunperin, mut annoin sen myöhemmin Haapamäelle. Ku se oli jotenki inspiroinu sen koko jutun. Aika vähän mä oon mitään kirjottanu sen jälkeen ku kirjeet aikanaan lopetin.

Sit tuli Ellu, ja yhtäkkiä meillä oli taas yhteinen juttu: sisarusongelma. Siinä ku sillä oli Keijo, menetetty tapaus jonka kans piti vaan parhaansa yrittää, mulla oli Ellu, mahtava sisko jonka olis pitäny kadehtia mua kaikesta siitä mitä mulla oli lapsena ollu, mut ei se ollu sellanen. Ei Ellu oo pahantahtonen. Silti mä olin pitkään aika vauhko sen kans. Mä yritin hirveesti hyvittää kaikkee sellasta mikä ei ollu mun vika.

On me näistä puhuttu. Sinä yönäki ku käveltiin Kiilujärven suuntaan taas, me juteltiin. Oli vaikee keskittyä siihen mihin olis pitäny. En mä kuullu mitään helvetin valaanlaulua enkä nähny houreotuksia. Ei kukaan ollu tähdistä tulossa ottaan yhteyttä, en mä jaksanu ajatella mitään kirjettä niille. Haapamäen kans tuli niitä hetkiä kun kaikki se mitä mä ite olin, näytti jotenki hirveen tyhmältä. Pelleilyltä.

Rannassa poltettiin tupakat ja kateltiin saaren mustaa seinää. Nepattiin tumpit jäälle. Päätettiin mennä kattoon sitä tönöö. Mekkeli mutisi jotain meijän selän takana eikä me kuunneltu sitä. Jää natisi. Ku ei ollu valoo se oli aika karu ääni. Kuu oli jotenki kolkko. Niinku valkosta maalia läiskä taivaalla. Ei se valassu.

Haapamäki näytteli vähän taskulampulla tietä välillä. Sen valokeilaa ku heilutteli saaren rantapuihin, näky vilahduksina kasvoja ja ihmishahmoja. Ajatukset teki temppuja. Kiivettiin rantakivien yli ja jostain kävi yhtäkkiä tuuli, se tuiski pintalunta kivien päältä naamalle. Mä sanoin jätkille et nyt voi mennä pitkään ennen ku ollaan takasin sisällä, enkä tiedä miks musta siltä yhtäkkiä tuntu mut oikeessa mä kuitenki olin. Siitä tuli pitkä yö.